Rakkauden­tunnustus bruttokansan­tuotteelle

Tämä on rakkaudentunnustus bruttokansantuotteelle, suomen kielen kauneimmalle sanalle.

Ei sana ehkä perinteisessä mielessä erityisen kaunis ole, mutta jokaisen poliitikon pitäisi ymmärtää, että heidän työnsä kannaltaan suomen kielen kaunein ja tärkein sana on juuri bruttokansantuote. Kasvun puute on Suomea vaivaava krooninen sairaus, johon mikään hallituspohja ei ole löytänyt kunnollista lääkettä. Sama tarina on jatkunut jo vuodesta 2008. Olemme tilanteessa, jossa varmin tapa saada Helsingin pörssistä miljoona euroa on sijoittaa sinne kaksi miljoonaa. Velka kasvaa kasvamistaan. Kasvua ei ole eikä näy.

SDP:n puoluehallituksen jäsenä ja puolueen ruotsinkielisen piirin puheenjohtajana koen velvollisuudekseni pohtia ääneen Suomen taloutta ja kasvua. Sosialidemokraattina, siis ihan puhtaan ideologisesti, haluan pohtia ja löytää kasvua, sillä se on pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehittämisen edellytys.

Tosiasia on, että Suomen taloustilanne on järkyttävä ja kestämättömällä pohjalla. Se oli sitä toimiessani oppositiojohtajan avustajana viime vuosikymmenen puolivälissä sekä työskennellessäni kahden pääministerin erityisavustajana edellisessä hallituksessa ja se on ollut sitä viimeiset neljä vuotta, kun olen katsonut Suomea, Pohjoismaita, Eurooppaa ja maailmaa pörssiyhtiön ja yritysjohtajan näkökulmasta.

Olisi väärin väittää, että hallitukset – niiden väristä ja kokoonpanosta riippumatta – eivät olisi yrittäneet tervehdyttää taloutta tai saada aikaan kasvua.

Tilanne, jossa Suomi on, ei ole Petteri Orpon vika, ei Sanna Marinin tai Antti Rinteen vika eikä myöskään Juha Sipilän vika. Kyse on siitä, että tehdyt ratkaisut eivät toimi vaan Suomi nääntyy, kun pitäisi kasvaa. Kasvusta kyllä puhutaan, mutta kasvutoimet ovat olleet hyvin pientä nappikauppaa. Ja mitä tulee EU-tason ratkaisuihin, Suomi on ollut eturivissä barrikadilla vastustamassa ”yhteisvelkaa”, vaikka sen yhteisvelkabarrikadin takana olisi minkälaiset kasvuprosentit hyvänsä. Olemme ampuneet itseämme liian monta kertaa jalkaan.

Eurovaaleissa 2024 puhuin ehdokkaana voimallisesti yhteisvelan puolesta. En siksi, että olisin yhteisvelan varaukseton fani, vaan siksi, että jokainen poliitikko tiesi jo silloin, että EU:ssa on täysin välttämätöntä ottaa yhteisvelkaa. Ukrainan sota, ilmastonmuutos ja vihreä/puhdas siirtymä sekä eurooppalaisen puolustusteollisuuden t&k vaatii yhteisvelkaa. Ja tismalleen näin tapahtuu vaalien jälkeen.

Mutta palataan takaisin rakkaaseen kotimaamme Suomeen.

Suomi on suossa, eikä suossa kasva. Ei sitten millään, vaikka kuka tai ketkä yrittäisivät.

Ehkä nyt olisi yhteistyön aika ja siksi ehdotan useamman hallituskauden mittaista parlamentaarista talouspoliittista ohjelmaa, jossa puolueet sitoutuvat talouden tervehdyttämiseen. Siis suomeksi sanottuna pelastusohjelmaa.

Kaikkein helpoin – ja samalla Suomelle tuhoisin – ratkaisu olisi jatkaa kuten tähänkin asti: siis että puolueet keskittyvät vaikeassa tilanteessa lähinnä kettuilemaan toisilleen. Se on helpointa ja houkuttelevaa, koska se ei vaadi kompromisseja eikä yhteistyötä. Se ei vaadi oman absoluuttisen totuuden kriittistä tarkastelua. Uskon, että parlamentaarisen talouspoliittisen ohjelman vahvuutena on se, että puolueet pääsevät helpommin irti sekä seuraavien vaalien pelosta että omista pyhistä lehmistään.

Kasvu on helppo sana puheissa, mutta käytännössä se vaatii vaikeita ja ennen kaikkea oikeita päätöksiä. Todellisuudessa kasvua ei ole Suomessa nähty ja se tarkoittaa laskevaa elintasoa. Ei tietenkään ole nähty, koska ei ole nähty myöskään kasvupolitiikkaa.

Sulle, mulle -ajattelusta pitää siirtyä Suomelle, suomalaisille -ajatteluun ja se vaatii puolueilta ja poliitikoilta omien totuuksien tarkastelua.

Silloin tulemme kysymyksiin, kuten yhteisöveron merkittävä alentaminen 15 prosenttiin uusien investointien osalta, listaamattomien osinkojen verotuksen uudistaminen investointeihin kannustavaan suuntaan, lupaprosessien murto-osaan vauhdittaminen sekä maahanmuuton moninkertaistaminen ja helpottaminen. Selkeisiin parannuksiin työelämään ja tuottavuuteen, ei siis heikennyksiin. Nämä ovat vain osa esimerkeistä, joihin kaikkiin pitää olla valmiutta.

On helppo ennustaa jo etukäteen, että osa vastustaa kaikkea ja kaikki vastustavat osaa. Jokin asia ei käy yhdelle, koska se olisi voitto toiselle. Jossakin asiassa on väärä ehdottaja. Joku keskittyy edelleen suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa tuttuun kysymykseen "kenen vika".

Tai sitten Suomen politiikassa 16 vuoden torkuttaminen hiipuvan elintason, kasvavan velan ja puuttuvan kasvun muodossa loppuu.

Lopuksi on paikallaan huomauttaa, että eihän tämä ehdotus ainoa vaihtoehto tai tapa ole. Parlamentaarisen talousohjelman varteenotettavana vaihtoehtona on Suomen joutuminen EU:n liiallisen alijäämän menettelyyn.

Sitä tuskin kukaan tässä maassa haluaa, mutta siinä tapauksessa suomalainen poliitikko tai populistikaan ei voisi enää sanoa ei. Peli olisi jo pelattu.

Siksi kannattaisi kokeilla parlamentaarista yhteistyötä.

Ja niin. Miksi kirjoittaa rakkaudentunnustus bruttokansantuotteelle ja sen kasvulle?

Siksi, että kasvu maksaa velan.